Aloitimme helmikuun alussa oman sosiaalisen experimentin testataksemme parisuhteemme päätöksentekodynamiikka. Kokeilun aikana mies, eli tässä tapauksessa Tommi, teki kaikki yhteiset päätökset. Alla analyysi helmikuun tuomista oivalluksista erikseen kummankin osapuolen näkökulmasta: (tekstit kirjoitettiin itsenäisesti ennen niiden yhdistämistä blogitekstiksi)

Naisen näkökulma

Lähdin kokeiluun oikeastaan tosi hyvillä mielin, koska ajattelin, että tämähän on mulle paljon rennompaa kun ei tarvitse tehdä hirveästi päätöksiä. Tommi on myös luonteeltaan sen verran lempeä, että mun oli hankala kuvitella, että hän väärinkäyttäisi kuukautta 😉

Kaiken kaikkiaan en huomannut mitään valtavan suurta eroa arjessa. Jopa yllätyin kuinka vähän isompia päätöksiä arjessa tehdään. (harva jaksaa väitellä kiihkeästi siitä, syödäänkö tänään spagetti bolognesea vai kanawokkia) Toisaalta me ollaan tunnettu toisemme nyt jo reilut 6,5 vuotta ja asuttu yhdessä siitä ajasta 4,5 vuotta, niin ollaan myös jo yleisesti aika hyvin perillä toistemme preferensseistä ja osataan ennakoida niitä aika hyvin. Ehkä tästä syystä monet päätökset on tietyllä tavalla jo “automatisoituja” ja tiedetään jo etukäteen, mitä kannattaa tai ei kannata ehdottaa toiselle. Huomasin kuitenkin usein tietoisemmin kysyväni Tommilta, et “No mitäs sä haluaisit tehdä?”, mikä oli varmasti hyvä asia.

Ehkä omalta osaltani suurin oivallus tapahtui alkukuusta, kun rupesimme keskustelemaan uusien huonekalujen hankinnasta. Oltiin puhuttu muutamaan otteeseen aikaisemmin, että voitaisiin uusia olohuoneen huonekaluja ja ehdotin perjantaina Tommille, että käytäisiin kattomassa vaihtoehtoja paikallisessa huonekaluliikkeessä. No, mentiin lauantaina katsomaan huonekaluja ja löydettiinkin muutamia potentiaalisia ja mielestäni saatiin hyvä käsitys siitä, et minkätyyppisiä etsitään. Maanantaina ja tiistaina olin jo ehtinyt kysellä vasta muuttaneilta työkavereiltani, et tarttisko he meidän ylimääräiseksi jääviä huonekaluja ja ilmoitin Tommille Whatsappissa, et “nyt ois muuten sit hyvä hommata ne uudet huonekalut, kun oon luvannut meidän vanhat jo pois” johon Tommi kommentoi, et “Joo olis pitäny muistaa että jos sä meet kauppaan niin se tarkoittaa et kohta tapahtuu 😀 Mä otin sen enemmän sellaisena inspiraationa :D”. Tässä vaiheessa muakin vähän nauratti.

Tämä käytännön esimerkki havainnollistaa hyvin meidän temperamenttieroja. Tommi pohdiskelee enemmän asioita rauhassa ja minä haluan yleensä toteuttaa hyvät ideat heti. ASAP. Mielellään jo eilen, jos on tosi hyvä. Uskon kuitenkin, että tämä kombo toimii kokonaisuutena erittäin hyvin. Tommi tasapainottaa mun hätäisyyttä ja toisaalta mä tuon Tommiin vauhtia ja autan sitä viemään sen omiakin ideoita toteutusasteelle.

Huonekaluepisodi päättyikin lopulta siten, että siinä meni pari viikkoa kun katselin vähän eri vaihtoehtoja kaupoista ja netistä ja lopulta viikko sitten sunnuntaina, kun Tommi palasi työmatkalta, esittelin hänelle etsimäni mielestäni hyvät vaihtoehdot ja Tommi – kuukauden teemaa kunnioittaen – teki lopullisen päätöksen. Ja minä toteutin tietysti heti tilaamalla saman tien kaikki eri huonekalut 🙂

Miehen näkökulma

Mies päättää –kokeilu vetelee nyt viimeistä päivää (kiitos karkauspäivän, sain ekstrapäivän diktaattorina!). Mutta mitä kokeilu on muuttanut?

Oikeastaan tuntuu, että ei ehkä hirveän paljoa. Arki on rullannut pitkälti samoja uomia kuten ennenkin. Tälle voisi löytää pari vaihtoehtoista selitystä:

1. Päätöksenteko meillä on ollut aiemminkin aika hyvin tasapainossa
2. Sonja on niin ovela, että se teki todellisuudessa päätökset nytkin, ilman että edes tajusin

Onneksi mitään todistusaineistoa ei toisen vaihtoehdon puolesta ole, ja jos oikeasti epäilisin silti sitä, niin päätöksenteon jakautuminen olisi sitten varmaan pienimpiä huolia tässä. Päädytään siis loogisesti siihen, että status quon säilyminen ennallaan kertoo varmaan ihan hyvää. Tai sitten juuri niin minun halutaankin ajattelevan…

No joo, vitsit sikseen. Yksi erittäin hyvä innovaatio omasta ajattelusta tuli huomattua prosessin aikana. Ensinnäkin, huomasin joskus ottavani liikaa vastuuta muiden hyvinvoinnista. Tästä hyvä esimerkki oli illallispaikan valinta kaveriporukalle. Saimme viikonlopuksi ihanasti vieraita kaukaisesta Suomesta, ja lauantaina piti keksiä jokin illallispaikka. Yritimme kysellä vierailta ehdotuksia, mutta vastassa oli lähinnä suuri hiljaisuus – mikä käykin ihan järkeen, koska mistäs he paikalliset parhaat mestat tietäisivät? Ehdotin itse sitten yhtä hyvää burgerimestaa, jossa olin itse aiemmin käynyt hyvällä tuloksella.

Hölmöä oli se, että koin tästä huonoa omaatuntoa, koska tiedän olevani meistä kahdesta se suurempi burgerien ystävä. Sonja ei siis mitenkään ilmaissut että paikka olisi huono idea – jotenkin kuitenkin onnistuin päässäni generoimaan tilanteen, jossa myöntyvä hiljaisuuskin tulkittiin passiivis-agressiiviseksi merkiksi siitä, että paremminkin olisi voinut valita.

Monelle tämä voi kuulostaa typerältä, mutta tarkemmin ajatellen kyseessä on yksi itselleni tyypillinen tapa ottaa muita liikaa huomioon. Tästä valaistumisesta viistastuneena, yritän tulevaisuudessa luottaa enemmän siihen, että aikuiset ihmiset osaavat sanoa oman mielipiteensä. Ja jos kukaan ei sano mitään, niin paremman puutteessa sen voi tulkita myös positiivisesti, eikä käyttää energiaa höperöön negatiiviseen tulkitsemiseen. Jos joku ehdotus ei jollekin kelpaa, niin kaipa he osaavat sen sanoa. Ja jos eivät osaa – no, se ei ole minun vastuuni.