Viime viikon kirjoituksessamme kodin siisteysstandardeista kävikin jo ilmi, että meidän kohdallamme standardit ovat konvergoituneet vuosien aikana jonkin verran. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että aiemmin en tosiaan ollut maailman siistein ihminen. Aiemmin pääasiallinen ongelmani oli se, että tavaraa oli liikaa suhteessa asunnon neliömetreihin. Kirjoja, levyjä, urheiluvälineitä – you name it. Kaikkea enemmän ja vähemmän tarpeellista, kuten about kerran vuodessa tarvittava pallopumppu. Sittemmin pallopumpuista ja muista harvoin tarvittavista härpäkkeistä on päästy eroon, ja sitä myötä minäkin olen – uskomatonta kyllä – alkanut arvostaa siisteyttä ja järjestystä aiempaa enemmän. Kuinka näin pääsi käymään? Kun muutimme yhteen, pysähdyimme pohtimaan, mitä tavaroita oikeasti tarvitsemme, koska Lean Lifen periaatteiden mukaisesti halusimme minimoida turhan tavaran määrän. Arvioimme tavaroiden tarpeellisuutta kolmen kriteerin avulla:

1. Kuinka usein tarvitsemme esinettä?
2. Kuinka paljon se vie tilaa?
3. Kuinka helposti sen voi lainata tai vuokrata?

Ensimmäinen kriteeri on tärkein. Jos tarvitset jotain juttua päivittäin, on sen omistaminen yleensä aika lailla järkevää. Mutta jos tarvitset esimerkiksi porakonetta lähinnä aina muuttojen yhteydessä, onko sen säilyttäminen kaapissa tehokasta tilankäyttöä? Toinen kriteeri on sitä varten, että pienet ja huomaamattomat välineet voivat saada vähän anteeksi. Esimerkiksi kakkulapiota ei kotona kovin usein tarvitse – mutta eipä se toisaalta keittiön laatikossa valtavasti tilaa viekään. Toisaalta tässä asiassa kannattaa olla varovainen, koska muuten asunto helposti täyttyy pikkuroinasta, jota tunnetusti “voisi joskus tarvita”. Kolmas kriteeri on myös tärkeä siinä mielessä, että jos tarvitsemaasi esinettä ei saa juuri mistään, voi sen omistaminen olla perustelua harvasta käytöstä huolimatta. Jos erikoisvalmisteinen Joposi ei millään tule huolletuksi ilman Lontoon Sohosta saatavaa hipsterityökalua, niin se kannattanee säilyttää. Tavaran vähentäminen tuntuu aluksi vaikealta. Onneksi “luopumisen tuska” helpottaa, kun luopumista harjoittelee. Meillä on tapana käydä esimerkiksi vaatekaapit läpi vähintään puolen vuoden välein. Ja jokainen vaate, jota ei puoleen vuoteen ole pidetty, saa armotta siirtyä uuteen elämänvaiheeseen UFFin laatikon kautta. Toisaalta, kun vähään tavaraan tottuu, alkaa myös huomata, ettei kaikkea aina tarvitse hankkia esineen muodossa. Kirjoja saa sähköisinä, DVD:t voi korvata Netflixillä, ja cd-levyt Spotifylla. Viinilasit omistamme kuitenkin mielellämme, sillä tavara-minimoidussa asunnossa on kiva viettää iltaa hyvien ystävien kanssa 🙂