Muutama viikko sitten Helsingin Sanomissa oli Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtajan Heli Vaarasen haastattelu. Haastattelussa Vaaranen toi ilmi huolensa uudesta parisuhteiden ongelmasta: mies ei saa päättää tarpeeksi asioista, vaan nainen pirttihirmuilee itsensä dominanttiin asemaan ja tekee lähes kaikki päätökset pariskunnan puolesta. Jutun mukaan nykyisessä parisuhteessa elää tyypillisesti kaksi arkeen väsynyttä ihmistä. Väsymyksestä taas seuraa kriittisyys, joka näkyy kotona siten, että nainen arvostelee jatkuvasti miehen valintoja, mikä lopulta johtaa tilanteeseen, jossa nainen päättää kaikesta. Tähän tietysti turhautuvat molemmat: ei ole kummankaan eduksi, että yksi joutuu päättämään kaikesta, tai että toinen joutuu joka asiassa mukautumaan toisen mielipiteisiin.
Vaarasen esilletuoma dynamiikka on ihan mielenkiintoinen: jos nainen on keskimäärin parempi verbalisoimaan omia tarpeitaan ja tunteitaan, saavat naisen tarpeet parisuhteessa helposti tärkeämmän aseman. Jos erilaiset tarpeet törmäävät, saattaa nainen puida asiaa pitkällisesti omien kavereidensa kanssa – mies tyypillisesti tekee jotain ihan muuta, kuten vaikka urheilee. Kaverien tuesta voimaantuneena nainen voi kokea entistä voimakkaammin tarpeensa perustelluiksi, jolloin hän tuo niitä entistä vahvemmin esille. Miesparka taas ei osaa verbalisoida omia tarpeitaan ja päätyy myöntymään naisen vaatimuksiin konflikteja välttääkseen. Jutussa aika lailla kärjistetään, ikään kuin kaikki naiset olisivat päälle päsmäröiviä täydellisyyden tavoittelijoita, ja kaikki miehet vain urheilusta kiinnostuneita tuppisuita. Tämä ei tietenkään ole totta, ja näin tilastoista ja tieteestä kiinnostuneena olisi ollut kiva tietää, kuinka yleisiä Vaarasen kuvaamat ongelmat ovat.
Juttu sai meidät kuitenkin pohtimaan oman parisuhteemme dynamiikkaa. Vaikka olemme mielestämme suht hyviä keskustelemaan asioista, on meillä selkeä ero temperamenteissa: Sonja on todella nopea niin ajatuksissaan, puheissaan kuin teoissaan ja minä taas tarvitsen usein vähän enemmän reagointiaikaa. Kun puhumme esimerkiksi aamiaisella seuraavan viikonlopun ohjelmasta, on tyypillistä, että Sonja tekee melko nopeasti jonkun ehdotuksen siitä, mitä meidän kannattaisi tehdä, ja esittelee eri vaihtoehtoja. Ja on todennäköisesti reagoinut ensimmäiseen kommenttiini (joka on tyypillisesti “joo, ihan jees”), ja jo varannut leffaliput siinä vaiheessa kun minä toisen kahvikupin kohdalla keksin, mitä mieltä tosiasiassa olen. Joskus en jaksa edes kertoa omaa varsinaista mielipidettäni, varsinkin jos en koe asiaa kovin tärkeäksi. Totesimme kuitenkin, että tässä asetelmassa on selkeä riski päätyä aina tekemään asioita vain toisen osapuolen preferenssien mukaisesti.
Siksi päätimme toteuttaa pienen sosiaalisen eksperimentin omassa parisuhteessamme: Koko helmikuun ajan minä teen pääsääntöisesti kaikki yhteiset päätökset.
Ideana on siis muokkaamalla totuttuja toimintamalleja kokeilla, kuinka usein esimerkiksi jätän mielipiteeni sanomatta siksi, että asia ei oikeasti ole tärkeä, ja kuinka usein siksi, että vältän konfliktia. Lisäksi testataan, kuinka hyvin omalta puoleltani osaan ottaa toisen tarpeet huomioon, kun en voikaan luottaa siihen, että ne tulevat automaattisesti esiin oman ehdotuksen muodossa. Ja miten tämä kaikki muuttaa meidän keskinäistä dynamiikkaa.
Hypoteesimme on, että suuria eroja tuskin näkyy, mutta rehellisenä empiristinä sanoisin, että kokeilemallahan se selviää 🙂
Helsingin sanomien juttu oli tosissaan kärjistetty, mutta sai meidätkin ajattelemaan hieman. Meillä on samanlaisia tempperamentti eroja parisuhteessa kuin teilläkin, minä olen nopeampi ja mies pohtii asioita pidempään. Tällä hetkellä toimimme niin, että jos minulle tulee ajatus esimerkiksi seuraavan viikon ohjelmasta kerron sen, mutta yritämme jättää päätöksen toiseen päivään. Näin kummallakin on aikaa ajatella asiaa ja tuoda oma mielipide esille.
Kuulostaa hyvältä teidän helmikuun kokeilu, toivottavasti päivitätte tuloksia tänne 🙂 Mietin, että miten aiot käytännössä tehdä yhteiset päätökset? Keskusteletteko aiheesta ja päätös on sinun loppukädessä vai joku toinen tekniikka? Me teimme myös pienen roolin vaihdoksen tammikuun ajaksi. Normaalisti sovimme yhdessä kuukauden budjetin etukäteen, mutta loppukädessä minä hoidan teknisen budjetoinnin. Tässä kuussa mies piti huolta budjetoinnista. Opimme kumpikin jotain, mies ymmärsi kuinka monta asiaa tulee ottaa huomioon yhteisessä budjetissa ja minä ymmärsin kuinka tärkeää on pitää toinen kartalla budjetin suhteen jotta päämäärät olisivat yhteisiä.
Hyvää uuden vuoden alkua teille!
Kuulostaa ihan hyvältä ajatukselta tosiaan vähän hidastaa päätöksentekoa, jotta toiselle jää myös aikaa prosessoida! Mulla on tunne, että me tehdään luontaisesti vähän samaa, tosin täytyy kiinnittää tähän tulevaisuudessa huomiota.
Ei olla tehty mitään tarkkoja linjauksia miten toimitaan, mutta keskustelu on varmasti tärkeää. Ei tuntuisi hirveän reilulta, että mä vaan määräisin kaiken diktaattorina, ottamatta toista huomioon. Varmaan ei ainakaan olisi hirveän positiiviset vaikutukset parisuhteelle 😉 Alunperin ainakin ajatus oli nimenomaan se, että ei päätetä asioita sen normaalin kaavan mukaan, jossa Sonja nopeampana on jo sanonut mielipiteensä, ja kuultuani sen en ehkä jaksa sanoa omaa näkemystäni. Nyt kun mä joudun päättämään, niin varmaan myös kuuntelen enemmän omaa fiilistäni ja otan sen paremmin huomioon. Sinänsä loppupeleissähän se on ihan sama, kumpi sen päätöksen varsinaisesti tekee – kunhan molemmat kokevat, että niiden näkökulma on huomioitu tarpeeksi.