Ei tää nyt niin paskaa oo ;)

Mietin pitkään sopivaa otsikkoa tälle postaukselle. Yksi vaihtoehdoistani oli  ”Nautinnolliset ruuhkavuodet”, mutta se tuntui epäuskottavan positiiviselta. Mietin myös ” Viihdyn hiton hyvin himassa”-lainaus Gasellien biisistä ”Mitä mä Malagas”, joka on koko syksyn soinut ahkerasti soittolistallani, mutta se taas kuulosti liikaa siltä, että kannattaisin pitkiä hoitovapaita. Päädyin lopulta sarkasmiin.

Postauksen pointtina on siis puhua positiivisesti ruuhkavuosista ja lastensaannista, koska tällaista keskustelua on mielestäni aivan liian vähän.

Media tuntuu tuuttavan juttua toisensa perään uupuneista vanhemmista, joiden arki on jatkuvaa ikävää puurtamista ja joille elämästä nauttiminen on lähinnä huono vitsi. Ja sitten ihmettelemme yhdessä miksi Suomeen syntyy niin vähän lapsia.

Olen kuitenkin tosielämässä tavannut paljon vastaesimerkkejä siitä, kuinka lapset tuovat paljon hyvää elämään ja kuinka toisaalta elämän ei tarvitse muuttua niin radikaalisti, vaan monia kivoja asioita voi jatkaa myös lastensaannin jälkeen.

Lapset tuovat elämään paljon hyvää

Tällaisena parantuvana kympin tyttönä ja suorituskeskeisenä ihmisenä olen nauttinut suuresti siitä, kuinka paljon leikkisyyttä ja spontaaniutta poikamme on tuonut elämäämme. Okei, ollaan rehellisiä: Ihan pienet vauvat on semitylsiä, kun ei ne vielä osaa vuorovaikuttaa ja leikkiminen tarkoittaa suurin piirtein sitä, että käännät mötikän mahalta selälle lukuisia kertoja. Tässä vaiheessa spontaaniutta voi harjoittaa siis enemmän sitä kautta, että voit viettää rentoja aikatauluttamattomia päiviä vanhempainvapaalla ja toisaalta opit erinomaiseksi improvisoijaksi setviessäsi yhtäkkistä nälkäkriisiä tai selkäkakkoja jonkun random ravintolan tiloissa.

Kuitenkin viimeistään yhden vuoden kohdalla nää naperot alkaa olla tosi hauskoja veijareita. Kun kävely alkaa sujua, avautuu ympäristö ihan eri tavalla ja lapsi alkaa tutkia kaikkea innokkaasti niin sisällä kuin ulkona. Leikkipuiston liukumäki, lehtikasat ja kilpikonnan muotoiset liikenne-esteet ovat kaikki valtavan kiinnostavia ja niitä jaksetaan tutkia pitkään. On myös silmiä avaavaa kävellä lapsen kanssa tarhaan ja huomata kuinka monta kertaa hän sanoo lyhyen matkan aikana ihaillen ”wow”. Varmoja ihastuksen kohteita ovat meillä erityisesti rekat, kaivinkoneet ja koirat. Olen itsekin oppinut arvostamaan työmaita ihan uudella tavalla 😀

Vielä siistimpää on kun ensimmäiset sanat alkavat sujua ja voit alkaa myös verbaalisesti vuorovaikuttamaan lapsen kanssa. Tässä vaiheessa leikkiminenkin muuttuu paljon hauskemmaksi ja siinä on helpompi olla täysillä läsnä, koska voit keskittyä siihen, mitä lapsesi haluaa sinulle kertoa ja mitä hän seuraavaksi haluaa tehdä. On mahtavaa seurata pienen ihmisen riemua siitä, kun hän saa viestinsä perille ja esimerkiksi ojennat hänelle hänen haluamansa esineen tai seuraat häntä toiseen huoneeseen. Väitän, että palaudun tällä hetkellä paremmin mentaalisesti töistä kuin koskaan aikaisemmin, koska lapsen kanssa leikkiminen on niin meditatiivista.

Kaiken ei tarvitse muuttua

Toisin kuin ”Mitä mä Malagas”-biisissä lauletaan, minä viihdyn sen himan lisäksi myös erittäin hyvin ulkomailla. Tätä tekstiä kirjoitan lentokoneessa paluumatkalla Krakovasta, jossa olin rakkaan ystäväni kanssa erittäin rentouttavalla naisten viikonloppureissulla. Matkustaminen on minulle yksi elämän suurista nautinnoista ja onneksi se on ollut osa elämäämme myös poikamme mukaantulon jälkeen. Ensimmäisen elinvuotensa aikana poikamme pääsi seikkailemaan useammalle ulkomaanreissulle. Olemme myös reissanneet Suomen sisällä sukuloimassa ja tehneet paljon retkiä Helsingissä.

Elämä voi myös vauvan saannin jälkeen olla edelleen hyvin sosiaalista. Toki omaa tekemistä ja sen rytmiä täytyy jonkin verran mukauttaa lapsen tarpeisiin, mutta olemme edelleen käyneet aktiivisesti syömässä kavereiden kanssa niin ravintoloissa kuin muiden kotona, olleet mukana juhlissa ja kutsuneet paljon vieraita kylään. Ihan pieni vauva kulkee hyvin helposti mukana menossa ja vähän isomman taas voi jättää helposti hoitoon, jos haluaa välillä mennä rauhassa aikuisten menoihin.

Jos minulle sosiaalinen elämä on ykkösprioriteetti, Tommille se on urheilu. Sillekin aikaa on löytynyt ihan mukavasti, kun sitä on järjestänyt. Tommin ollessa vielä kotona, hän lähti usein treenaamaan siinä vaiheessa kun minä tulin kotiin töistä. Nyt kun olemme molemmat töissä, urheilemme viikolla kerran pari vähän riippuen muusta ohjelmasta ja viikonloppuisin molempina päivinä vuorotellen. Tosin rehellisyyden nimissä tämä tarhanaloitussyksy ei nyt ehkä ole ollut ihan urheilullista kulta-aikaamme kun lapsi kärrää kotiin pöpöjä siten, että koko ajan on hieman orastava flunssa päällä. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että olemme molemmat pysyneet koko ajan työkuntoisina ihan muutamaa saikkupäivää lukuun ottamatta ja jaksaneet kaiken kaikkiaan tosi hyvin. Liikuntamuotoja on vaan pitänyt säätää omalta osaltani hieman rennompaan kevyt kävelylenkki ja yin jooga -suuntaan  🙂

Kaiken kaikkiaan elämä on siis edelleen ihan kivaa ja tietyiltä osin jopa paljon kivempaa kuin ennen 🙂